Kun bändi käyttää live-esityksessä taustanauhoja, minulta menee fiilis täysin. Viime aikona olen alkanut kokea samanlaisia tuntemuksia myös teatterissa ja jopa tanssiesityksissä.

Kovalevyjen kanssa pelleilevän yhtyeen “live”-keikka on kuin ilta karaokebaarissa, jossa laulajien tilalla on kokonainen bändi. “Tyhjältä orkesterilta” monet taustojen kanssa soittavat bändit kuulostavatkin, etenkin jos rumpali ei saa soittoa hengittämään klikkiä seuratessaan tai PA:sta tulee sen verran paljon synamattoja, perkussioita ja laulustemmoja, että kuulija ei levyjulkkarikeikalla tiedä, kuunnellaanko tässä bändiä vai bändin uutta levyä.

DJ:n ja livemuusikoiden yhdistelmä on asia erikseen. Siinä ei salailla mitään, vaan näytetään rehellisesti, että osa materiaalista tulee äänitteeltä. Ja kun lavalla on elävä tiskijukka, niin levyjähän voi silloin soittaa muutenkin kuin vain painamalla “play”. Taustanauhojen turvissa soittavan bändin kannattaisikin tehdä homma näkyväksi: isot kelanauhat pyörimään ja valkotakkinen insinööri mustekynät rintataskussa niitä operoimaan.

Karaokesta puheen ollen näin viime viikolla ensi-iltaan tulleen Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee -näytelmän. Esityksessä käytettiin taustamusana ohjaajan tekemiä, vanhalla analogisyntikan soundilla soitettuja barokkibiisejä, joita äänimies soitteli läppäriltä. Kyseessä oli elävään esitykseen ympätty äänite, mutta se ei vielä aiheuttanut minussa erityisempiä reaktioita, onhan mekaanisen musiikin käyttö teatterissa jo vanha juttu. Reaktiot alkoivat, kun näyttelijät ryhtyivät laulamaan ilman ennakkovaroitusta. Musikaalimeininkiä, paljon kaikua, epävireistä laulua ja karaoketaustat. Koin syvää myötähäpeän tunnetta.

Laulut – yhtä lukuunottamatta – olivat mielestäni kokonaisuuden kannalta täysin turhia, mutta ohjaaja oli ilmeisesti kokenut, että ne rikastuttavat ilmaisua. (Ainakin ne rikastuttavat ohjaajaa Teosto-korvausten muodossa.) Itse olisin samassa tilanteessa tehnyt pienemmät sovitukset ja palkannut yhden tai kaksi muusikkoa säestämään. Tai jopa käyttänyt näyttelijöitä muusikkoina. Kenties jopa valinnut näyttelijät sen mukaan, että osaavat a) laulaa ja b) soittaa. Näytelmän tyylilajiksi oli valittu absurdi komedia, joten ehkä keskinkertaisesti toteutetut proge-musikaali-karaoke -taustat istuivat siihen ideaan ihan hyvin. Mutta olisi sitten tehty musiikeistakin kunnolla absurdia. No, sama varovaisuus tuntui vaivaavan koko näytelmää.

Jos Ryhmiksen esityksessä minua häiritsi vain karaoke, niin Kansallisteatterin He eivät asuu enää täällä -näytelmässä minua alkoivat häiritä kaikki kaiuttimista tulevat äänet. Paavo Westerbergin hieno teksti ja ohjaus sekä näyttelijöiden herkkyys ja ammattitaito pitivät otteessaan ja koskettivat syviäkin tunteita katsojassa. Niinpä kun ensimmäisen näytöksen puolivälissä alkoi kaiuttimista kuulua näytelmän tunnusbiisi, kontrasti käsinkosketeltavan läsnäolon ja sähköisen levymusiikin välillä oli liian suuri. Sinänsä kaunis musiikki tulvi myös salin sivukaiuttimista ja olimme kuin pianon sisällä, jossa pedaalikoneiston äänetkin kuuluivat. Äänimaisema oli hieno, mutta jotenkin siinä tilanteessa olisin vain halunnut kuunnella näyttelijöiden elävää ääntä ja hiljaisuutta.

Toisessa näytöksessä kohtauspaikat vaihtuivat tiuhaan. Tiloja oli rakennettu viitteellisten lavasteiden ja taustafondien lisäksi äänimaisemalla, jota soitettiin taas sivukaiuttimista. Oli liikenteen melua, meren rannan ääntä, koulun pihan melskettä. Nyt äänet todella häiritsivät minua. Ne olivat liian alleviivaavia: Lavalle kannettu pysäköintilippuautomaatti ja näyttelijöiden toiminta kertoivat välittömästi, missä ollaan. Tähän lisätyt autojen kiihdytysäänet ja taustahumina kuulostivat lähinnä korneilta. Seuranani ollut ystävä ehdotti jälkikäteen, että äänisuunnittelu oli tarkoituksella tehty tökeröiksi kuvaamaan päähenkilöiden säälittävää elämäntilannetta. Jos näin oli, kävi kuten Ryhmäteatterissa; äänet eivät olleet tarpeeksi tökeröitä. Ne olivat juuri niitä elävään esitykseen lisättyjä kuolleita ääniä.

Kaipuuni elävään musiikkiin ja eläviin ääniin on mennyt niin pitkälle, että haluaisin kuulla ja nähdä livemuusikon tai -yhtyeen äänitteen sijaan aina, kun lavalla on muiden taiteenlajien eläviä esiintyjiä, kuten tanssijoita. Sinfoniaorkesteria tai Coldplayta ei pienellä budjetilla palkata tanssiesityksen taustalle, mutta väitän, että yksikin muusikko tuo läsnäolollaan enemmän energiaa ja syvyyttä esitykseen kuin paraskaan äänilevy. Tai kovalevy.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s